Hyvää mieltä ja yllättäviä käänteitä- Flash mobeja Turun syksyisessä iltapäivässä

Keskiviikko 26.lokakuuta 2011 piirtyy historianlehdille sinä suurena päivänä, jolloin TOKL:n kuvataidekasvatuksen sivuaineopiskelijat vuosimallia 2011 toteuttivat aivan oikean Flash mobin keskellä Turun kirkasta päivää. Tai tarkemmin ottaen kaksikin Flash mobia. Päivän epistola oli seuraavanlainen:

Ensimmäinen Flash Mob, niin sanottu suojatieprojekti, alkoi noin puoli kolme iltapäivällä Tuomiokirkon edustalla olevalla suojatiellä. Tarkoituksena oli ylittää tie mitä erilaisimpiin suojavarusteisiin pukeutuneena ja näyttää samalla autoilijoille kylttejä: ”Aiomme nyt ylittää tien” ja ”kiitos”. Heti aluksi tempauksemme muutti luonnettaan, kun vilkas tienylityspaikka alkoi saada vieraakseen muistakin kuin taiteellisista syistä tien yli hamuavia kaksijalkaisia. Näin ollen aloimme avustaa ihmisiä tien yli kyltteinemme ja tottakai saatoimme jokaisen (joskus jopa kädestä pitäen) turvallisesti tien yli. Tällaisesta toiminnasta jäi varmasti hyvä mieli niin meille kuin saatetuillekin.

Kuten arvata saattoi, ryhmä kypäriin, polvisuojiin, huomioliiveihin ja heijastimiin sonnustautuneita opiskelijoita ylittämässä suojatietä kahta kylttiä kantaen ei jäänyt ihmisiltä huomaamatta. Tietä ylittäessä pystyi suorastaan tuntemaan muiden apostolinkyydillä liikenteessä olleiden ihmisten uteliaiden ja hämmentyneiden katseiden terävät nuolaisut tilanteeseen sopimattomalta näyttäneitä varusteitamme kohtaan. Autoilijoiden katseista puhumattakaan, tosin heidän silmiensä edessä ollut tuulilasi suodatti heidän katseitaan siinä määrin että ne saavuttivat ihomme vasta sopivasti laimentuneina. Itse en sitten tippaakaan nauttinut tuollaisesta esilläolosta, mutta pääasia on, että saimme jotain hyvää aikaan. Ai miten niin saimme? Monien ihmisen vilpittömät kiitokset siitä, että autoimme heidät tien yli sekä tavoitettamme myötäilevät kommentit ”tämä on kyllä tosi paha risteys” ovat kirkkaita merkkejä siitä, että Flash mobimme oli enemmän kuin onnistunut.

Seuraavaksi siirryimme Hansakortteliin toteuttamaan toista Flash mobiamme. Tällä kertaa jalo tavoitteemme oli soittaa Fröbelin palikoiden ikivihreää ”pää, olkapää,peppu” rallatusta ja saada ihmiset tanssimaan kappaleen kuuluisaa koreografiaa kanssamme. Flash Mob sai mielenkiintoisia piirteitä jo ennen alkamistaan, kun pääkallopaikalla (Hansakorttelin ”Otto-automaatti-aula”) jostain ihmeen syystä porukalla parveilleet ostoskeskusvartijat ottivat cd-soitinta paikalleen asettaneen Samun puhutteluun. Kuultuaan asioiden laidan lelupoliisit ammattitaidolleen uskollisina ottivat yhteyden Hansakorttelin johtajaan, joka Samun kanssa tovin jutusteltuaan päätti antaa siunauksensa noin minuutin mittaiselle spektaakkelillemme. Homma sujuikin oikein hyvin. Muutamat vieraatkin ihmiset intoutuivat tanssahtelemaan kanssamme ja kun musiikki loppui, kaikki jatkoivat matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuten Flash mobin henkeen kuuluu. Tästä Flash mobista paistui siis varsin maukas pihvi, jota alun vartijaepisodi ja puhelu johtajalle vain mukavasti maustoivat ja marinoivat.

Flash mobit siis takana, mitä jäi käteen? Mielenkiintoinen kokemus ainakin. Tuskin monikaan meistä oli aiemmin ottanut osaa vastaavaan saatika tulee montaa kertaa elämässään vielä vastaavaa kokemaan.


Tämä päivä sai minut pohtimaan syvemmin Flash Mobin perimmäistä olemusta. Onko Flash mob yhtä kuin performanssi? Tämän kokemuksen perusteella kyllä. Puheet siitä, että Flash mob on jotain joka tehdään ”omana itsenään ilman mitään roolia” ovat pelkkää sokerihuurteista, katutaidetta sokeasti puolustavaa roskaa. Itse voin käsi sydämellä vannoa, että omana itsenäni en olisi mennyt tälläisia tempauksia edes suorittamaan, kyllä ne tietynlaisen ”taiteilijaroolin” päälle asettamista vaativat. Vähentääkö tämä sitten Flash mobien arvoa? Ei suinkaan, mutta on joka tapauksessa syytä tunnustaa tosiasiat ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä.


Jarno